Sunnuntaiyönä 3.5.2015 noin kello 22:56 Suomen taivaalla nähtiin taas kirkas tulipallo, joka tällä kertaa oli laskelmien mukaan niin kutsuttu kiventiputtaja, eli siitä päätyi maahan asti meteoriitteja Heinävedelle. Parisenkymmentä kilometriä Härkämäen Observatoriosta itään. Usein kun tulipallot palavat loppuun ilmakehässä, jolloin niitä kutsutaan meteoroideiksi. Kyseisestä tulipallosta havaintoja kertyi yli 70 ja muutamia meteoriittikameroiden kuvia, joista yksi oli omasta kamerastani Tampereelta (http://www.pimennysmatkaaja.fi/2015/05/04/goprossa-erittain-kirkas-tulipallo/).
Ursan tulipalloryhmän matemaatikon Esko Lyytisen laskelmien perusteella meteoriitille saatiin määritettyä etsintäalue, jonne päätyi maksimissaan noin sadan gramman kokoisia kiviä tai rautamöhkäleitä, riippuen tietysti meteoriitin tyypistä. Sadan gramman meteoriitti olisi siis kooltaan noin sormenpään kokoisesta aina noin nyrkin kokoiseen kivimöhkäleeseen. Varsin pieniä kappaleita on siis etsittävänä.
Tulipallotyöryhmän mikkeliläisiä jäseniä oletetulla putoamisalueella jo ehti etsintöjä tekemään ja nyt itsekin maastouduin tutkimaan aluetta, jos jotain tulisi vastaan.
Suomessa meteoriittien etsiminen on kuitenkin todella haastavaa ja usein jopa täysin toivotonta. Tähän on yksinkertainen selitys: Järvinen ja metsäinen maastomme. Vesistöalueita on paljon, joten niihin tippuneet meteoriitit ovat käytännössä mahdottomia löytää. Poikkeuksena tietysti talvi, jolloin erittäin hyvällä tuurilla voisi löytää jäälle tai sen läpi tippuneen meteoriitin. Tosin jäähän ilmestyy muutenkin toisinaan lumeavantoja ja norppien hengitysavantoja ja ties mitä, joten yksittäisen meteoriitin aiheuttaman reiän tunnistaminen on sekin hyvin haasteellista. Ihanteellisinta olisi törmätä keskellä jäätynyttä järveä pikimustaan kiveen, jolloin kyseessä mahdollisesti voisi olla meteoriitti.
Toisena on sitten ne metsät. Yksittäisten mustien kivien ja varsinkin pienten sellaisten löytäminen on todella epätodennäköistä. Ja kasvillisuuskin peittää hyvin nopeasti alleen sinne mätkähtäneet avaruuskivet, joten metsäetsintä käy sitä toivottomammaksi mitä kauemmin meteoriitin putoamisesta on kulunut.
Miten niitä meteoriitteja nyt sitten kannattaa etsiä? Tapoja on varmasti yhtä monta kuin on etsijöitäkin mutta havaittujen tulipallojen tapauksessa tietysti ensin täytyy olla tiedossa arvioitu putoamisalue mistä kannattaa alkaa meteoriitteja metsästämään. Summanmutikassa ei siis kannata metsään rynnistää. Toki jos haluaa etsiä täysin satunnaisia meteoriitteja, niin yksi hyvä ja taatusti toimiva tapa on koluta läpi peltoja. Usein niiden keskellä/reunoilla näkee kivikasoja, joihin pellon viljelijä on kerännyt vuosien saatossa kiviä pellosta pois kyntämisen tieltä. Tällaisia meteoriittien pellonvieruslöytöjä on tehty Suomessakin.
Mutta palatakseni nyt Heinäveden tapaiseen tunnetun putoamisalueen tapaukseen, aluksi kannattaa viettää hetki tutkimalla putoamisalueen karttaa. Koska, kuten jo aiemmin todettua, metsät ja järvet ovat parhaimmillaankin haasteellisia etsintäalueita, niin kannattaa katsella sattuuko putoamislinjalle tiealueita. Ne kannattaa käydä ensiksi huolella läpi. Asfaltoiduilla teillä tietysti etsintää vaikeuttaa satunnaiset piki- ja asfalttipaakut tienreunassa, jotka erehdyttävästi näyttävät mustapintaisina meteoriiteilta. Esimerkiksi Ursan tulipallotyöryhmän ensimmäinen meteoriittilöytö venäläisten kollegoidensa kanssa Murmanskista oli nimenomaan autotieltä. Tässäkin tiedän joidenkin meteoriittien etsijöiden käyttävän apunaan vielä oikeita muualta löytyneitä meteoriitteja “silmänsä kouluttamiseksi”. He silloin tällöin laittavat meteoriitin maahan ja katselevat miten se poikkeaa ympäristöstä. Näin näkee kätevästi eroavaisuuksia tavallisiin kiviin verrattuna, joihin täytyy yrittää kiinnittää huomiota etsiessään niitä varsinaisia pudokkaita.
Toisena etsintäjärjestyksessä Heinäveden tapauksessa on putoamislinjalle sopivasti osuva soramonttu. Sieltä tummempien kivien erottaminen laakean ja avoimen maaston ansiosta on helpompaa – jos sinne vain jotain on sattunut tippumaan. Eli kannattaa järjestyksessä kartoittamaan alueita helpoimmasta edeten seuraavaksi helpoimpaan. Sitten kun helpot alueet loppuvat, siirrytään vasta koluamaan niitä todennäköisimpiä metsäalueita, joista löydön tekeminen on epätodennäköisempää kuin ensiviikonloppuna lotossa voittaminen.
Kaikessa ja varsinkin tiealueille tehtävissä etsinnöissä kannattaa aina muistaa oma turvallisuus. Ohi ajavat autot, vaikea maasto, jyrkänteet yms. vaaranpaikat. Oma ja muiden turvallisuus aina etusijalle.
Millaisia varusteita sitten meteoriittien etsinnässä kannattaa olla mukana? Kaikista edullisin etsintäväline on niin sanottu meteoriittikeppi. Yksinkertaisemmillaan se on keppi, jonka päähän on kiinnitetty neodyynimagneetti, eli niin sanottu supermagneetti. Hifistelevämpi versio aiheesta on kiinnittää magneetti vaikkapa sauvakävelysauvan päähän. Sinänsä magneetin käyttäminen meteoriittien etsintään maastosta on vähän kiistanalainen – tutkijoista on kiinnostavaa mitata meteoriiteista mm. niiden remanenssimagnetismia, joka luonnollisesti muuttuu kun meteoriittia mennään sohimaan vahvalla magneetilla. Toisaalta taas magneetin avulla löytynyt meteoriitti on aina parempi kuin löytymättä jäänyt meteoriitti.
Toinen oleellinen varuste, joka nykyisin kulkeekin jo jokaisen taskussa puhelimen yhteydessä on digitaalikamera. Jos epäilet löytäneesi meteoriitin, niin kannattaa dokumentoida sen löytöpaikka kuvaamalla. Kuvaa löytöpaikka aina ennen kuin menet liikuttamaan mahdollista meteoriittia. Kannattaa myös varmistaa, että puhelimen asetuksista, että puhelin tallentaa kuvan EXIF-tietoihin myös koordinaatit. Varmuuden vuoksi löytöpaikan koordinaatit kannattaa ottaa talteen myös muutenkin. Tähän voi käyttää esimerkiksi geokätköilijöiden suosimia käsinavigaattoreita mutta samalla tavalla se onnistuu nykyisillä älypuhelimillakin.
Kolmas hyvä etsintävaruste on myöskin kallein. Monesti maastossa on hyödyllistä käyttää metallinpaljastinta. Edullisemmanpään metallinpaljastimet ovat riittäviä useimpien rautameteoriittien etsimiseen mutta suurin osa tippuvista meteoriiteista kuitenkin on kivimeteoriitteja. Näiden löytäminen vaatii korkeammalla taajuusalueella toimivan metallinpaljastimen, joka soveltuu kullan etsimiseen. Tällaisia ovat mm. Fisherin F75 tai Fisherin Gold Bug. Ne liikkuvat hinnallisesti hieman vajaan tuhannen euron pinnassa, joten niiden hankinta vaatiikin sitten jo syvällisempää harrastuneisuutta. Itselläni käytössä on Garret ACE 350, jonka hinta liikkuu noin 360 euron tietämillä. Siinä on edullisemmanpään etsimiä hieman korkeampi toimintataajuus, joten sen pitäisi olla kykenevä löytämään pieniä konduktiivisia kohteitakin. Täytyy testailla sen toimintaa kesänaikana oman meteoriittikokoelmani näytteisiin mutta se on jo sitten kokonaan toisen artikkelin aihe.
Metallinpaljastinkaan ei harmittavasti tee Suomessa meteoriittien etsimestä helppoa. Maaperässämme on paljon rautamalmia, joka aiheuttaa paljon vääriä piippauksia. Tämäkin täytyy vielä tutkia, että millä alueella meteoriitit tunnistuvat metallinpaljastimelle: Voiko turhia piippauksia vähentää diskriminoimalla rautamalmin taajuudet vai sattuvatko ne päällekkäin joidenkin meteoriittien taajuuksille?
Muuten oma varustus kannattaa valita etsittävän maaston mukaan ja ehkä varata evästäkin mukaan, jos aikoo viettää maastossa pidemmän aikaa. Luvassa on kuitenkin aina pitkä päivä kolutessa isoja maastoalueita.
Ihmisiä tietenkin myös kiinnostaa, että mitä tästä sitten hyötyy ja useimpia vielä se, että voiko meteoriitin löytämisellä rikastua? Lyhyt vastaus on, että ei. Pidempänä vastauksena Suomessa lähdetään siitä oletuksesta, että kaikki löytyneet meteoriitit kuuluvat valtiolle ja täten ne kuuluu toimittaa tutkittavaksi. Löytäjä saa kyllä löytöpalkkion, joka yleensä on palanen löytämäänsä meteoriittia tai pieni rahallinen korvaus. Mutta jos spekuloidaan epärehellisemmän löytäjän tilannetta, joka ei halua löytämäänsä meteoriittia luovuttaa valtiolle, niin vastaus rikastumiskysymykseen on silti edelleen ei. Meteoriitit eivät kuitenkaan ole niin harvinaisia ja luokittelemattomat meteoriitit, vaikka isommankin sellaisen sattuisi löytämään, hinta liikkuu kymppien parhaimmillaankin ehkä muutamien satasten tienoilla. Joten ainakaan ansaintamielessä meteoriittien etsintää ei kannata harrastaa. Ylipäätään löydön epätodennäköisyydestä kertoo hyvin paljon se, kun muistetaan, ettei Suomesta pellonvieruslöytöjen lisäksi ole tasavallan aikana löydetty yhtään pudokasta.
Meteoriittien etsiminen Suomessa on siis käytännössä sormenpään kokoisten kivien etsintää neliökilometrien kokoiselta alueelta. Siihen verrattuna neulan löytäminen heinäsuovasta kuulostaa jo ihan realistiselle ja harkitsemisen arvoiselle haasteelle. Loppupeleissä meteoriitin etsijälle jää käteen ainoastaan etsinnän riemu ja paljon reippailua raikkaassa metsässä. Ei huono saalis sekään.
