Torstaina 14.3.2019 vietettiin talvipäivää Himoksella. Alkuun lumisade hieman haittasi kuvaamista mutta onneksi se loppui paljon ennustettua aikaisemmin. Aurinko pysyttäytyi visusti pilvessä, minkä ansiosta lumi ei päässyt palamaan puhki kuvatessa tummissakin asuissa rinnettä alas singahtelevia laskettelijoita.
Syksy tulee vaikka säästä ei heti uskoisikaan. Lokakuun 14. päivä ja ulkona on parhaillaan yli 18 astetta lämmintä. Aurinkoinen sää oli saanut kaikki muutkin ryntäämään pusikoihin ja alkuperäinen suunnitelma Tuhnuvuorelle mennosta vaihtuikin Ellivuoren Pirunvuoreen, kun sinne ainakin saisi auton mahtumaan parkkiin.
Ruskan puolesta ehkä edellinen viikonloppu olisi ollut parempi. Nyt koivut olivat jo harmittavan kaljuja. Märät ja liukkaat kalliot olivat pudonneiden lehtien ansiosta entistä liukkaampia.
Tänään oli käytännössä viimeinen kokonainen päivä Islannissa. Huomenna aamulento takaisin paahtavan kuumaan Suomeen.
Päivä alkoi vielä uudella Reykjavikin vierailulla ja suuntasimme Reykjavík 871±2 – nimellä kulkevaan Islannin asuttamista koskevaan näyttelyyn. Museosta löytyy alkuperäiseltä paikaltaan esiinkaivetun pitkätalon jäänteet ja sen navettarakennuksen osa. Viereisten katujen altakin on löydetty lisää viikinkiaikaista asutusta. Näyttelyn nimi 871±2 viittaa tuolloin tapahtuneeseen tulivuorenpurkaukseen, jonka tuhkakerrosta kutsutaan asutuskerrokseksi. Tämän pitkätalon turvevalli on löydetty asutuskerroksen alapuolelta ja se on vanhin Reykjavikista löydetty ihmisen tekemä rakennelma. Tämä todistaa Islannin asutuksen alkaneen ennen vuotta 871 (±2).
Toisessa kohteessa jatkettiin viikinkiteemalla ja menimmen viimeisen majapaikan lähellä sijaitsevaan Viking Worldiin, josta löytyy täysikokoinen viikinlaivan rekonstruktio ja veneellä on vieläpä oikeasti purjehdittu Islannista Amerikkaan samaa reittiä, kuin Erik Punaisen uskotaan Vinlandiin päätyneen. Näyttely itsessään oli varsin yleisluonteinen kuvaus viikinkiajasta Islannissa, Skandinaviassa ja Gröönlannissa.
Kolmantena käytiin katsastamassa Euraasian ja Amerikan mannerlaattojen väliin rakennettua siltää. Mannerlaattojen välinen repeämä paljastui paikanpäällä varsin säälittäväksi minikanjoniksi. Mutta alueesta kyllä näkee selvästi, että laattojen saumakohdassa ollaan ja vulkaaninen toiminta on melkoisen aktiivista.
Neljäntenä suunnattiin katsastamaan vielä Brimketillin laava-altaat, jotka ovat poikkeuselliset muodostelmat rantakalliossa. Aaltojen voima on noin 1200-luvun alkupuoliskolla kovertanut kallioon muutaman pyöreän vesialtaan, jotka muistuttavat lähinnä kuumienlähteiden lillunta-altaita.
Tässä vaiheessa olikin aika heittää hyvästit 12,5 päivää palvelleelle uljaalle sotaratsullemme Toyota Rav4:lle, koska jostain syystä olimme ajatelleet viettävämme loppupäivän Reykjavikissa ja pärjäävämme ilman autoa. Väärin meni. Sotaratsulla painettiin menemään 4808 kilometriä nähden mitä ihmeellisempiä maisemia. Koska vuokrafirma ei täyden buukkauskannan vuoksi antanut pidentää vuokrasopimusta huomisamuun, niin otimme seinän takana sijaitsevasta vuokraamosta alle uuden kulkupelin. Sotaratsumme korvasi pieni sotaponi Mazda CX-3, joka päästelee menemään vähintäänkin yhtä urhoollisesti pitkin vuoria. Matka siis pääsi vielä jatkumaan pitkin Reykjanesin aluetta.
Viidentenä lähdimme kiipeilemään Stamparin kraateririvin kahdelle kraaterille. Kraateririvin jäsenet ovat muodostuneet kahden eriaikaisen purkauksen seurauksena ja niiden yhteispituus on 4,6 kilometriä. Kraaterien reunavalleilta avautui melkoisen kuumaiset maisemat. Todella upea näköala.
Kuudentana suunnattiin taas Marsiin. Tai ainakin hyvin samannäköiseen Gunnuhverin muta-altaalle ja maasta syöksyvälle valtavalle höyrypatsaalle. Höyrypatsas oli aivan valtava ja se näkyi kauas. Melkoisen vaikuttava näky.
Lopuksi jatkettiin vähintäänkin yhtä pahanhajuiseen paikkaan, eli Krýsuvíkin geotermiselle alueelle. 1200 asteinen laava lämmittää kilometrin syvyydessä olevaa vettä yli 200 asteiseksi, josta se syöksyy ja purkautuu enemmän tai vähemmän hallitusti ilmaan 80-100 asteisena. Tämäkin näytti kyllä ihan Marsille. Tässä on muuten Islannin toinen paikka, josta on löydetty ihmisen toimintaa aikaisemmin mainitun asutuskerroksen alapuolelta.
Yhteenvetoa, lisää kuvia, videoita yms. tulee luultavasti joskus ensiviikon aikana.
Sotaponiin kertyi viimeisen illan aikana 143 kilometriä, eli kokonaispituutta reissulle tuli yhteensä 4951 ajettua kilometriä sekä jalkaisin 94 kilometriä kiipeiltyjä vuoristopolkuja, laavakenttiä ja tulivuoren rinteitä.
Ensimmäisenä kuvatuksena yksi hömelöistä Islannin vuohista, joita täällä on enää harmittavan vähän. Majapaikkamme oli toinen niistä maatiloista, jotka Islannin vuohta enää kasvattavat tai tässä tapauksessa pikemminkin suojelevat sukupuutolta.
Päivän ensimmäinen kohde on jotain mitä ei yksinkertaisesti Islannin historian osalta nyt vain voi ohittaa vaikka juurikaan mitään nähtävää siellä ei ole, jos luterilainen kirkkorakennus tai raamattunäyttely ei satu olemaan sinun juttusi. Voinee arvata, että jäivät väliin. Mutta niin siis paikkahan oli luonnollisesti Skálholt, joka oli kristinuskon kautta Islannin johtokeskus yli kahdeksan sadan vuoden ajan aina viikinkiajalta vuodesta 1056 lähtien. Skálholt perustettiin nimenomaan papiston kouluttamista varten ja varsinkin keskiajalla sillä oli merkittävä rooli kulttuurin ja politiikan keskuksena. Adamn Bremeniläinen kirjoittaakin 1075 vuonna Skálholtin olleen Islannin suurin kaupunki. Nyt tilanne on hieman toisin. Mitään kaupunkiin tai edes kylään viittaavaa ei ole lähimaillakaan.
Matka jatkui pohjoiseen, jossa odotti Gullfoss, eli kultainen putous. Tämäkin putous on islantilaislähteiden mukaan Islannin, Euroopan, Maailman ja Maailmankaikkeuden suurin putous. No okei, kaksi viimeistä oli oma lisäys, kun tuntuu, että luitpa mistä tahansa kohteesta täällä, niin se on aina se isoin, hienoin ja kauneinen. Mutta ilmeisesti Gullfoss on oikeasti ollut hetkellisesti Euroopan suurin vesiputous, kun siitä on virranut sateiden ja jäätikön sulamisen ansiosta läpi 2000 kuutiota vettä sekunnissa. Normaalisti kuitenkin Dettifoss on suurempi. Gullfossissa on kaksi erillistä putousta, joista toinen on 11 metriä ja toinen 21 metriä korkea.
Kolmantena vuorossa oli historian kannalta oikein kutkuttava kohde tai oikeastaan kolmoiskohde – Þingvellirin kansallispuisto. Paikan historiaan voidaan lähteä porautumaan alueen nimen kautta, nimi on vanhaa norjaa oleva yhdyssana sanoista þing ja vǫllr, eli kokoontumiskenttä tai kuten se kirjoitetaan nimessä monikkona kokoontumiskentiksi. Täällä perustettiin vuonna 930 Alþing, Islannin parlamentti ja täällä se piti istuntonsa aina vuoteen 1798 asti, jolloin toiminta keskeytettiin 45 vuodeksi. Uudelleen toimintansa Alþing aloitti Reykjavikissa, jossa se toimii tänäkin päivänä. Kyseessä on Euroopan vanhin yhtäajaksoisesti toiminut demokratia.
Alþing kokoontui Lögbergillä, eli lakikivellä, jossa valittu Lainpuhuja toimi parlamentin puheenjohtajana. Lögbergin todellista sijaintia ei tiedetä enää varmaksi, johtuen alueen muovaantumisesta vulkaanisen toiminnan vuoksi mutta vahvin veikkaus Lögbergin sijainniksi on Hallurinniksi nimetty mäennyppylä, jolle on tämän vuoksi sijoitettu lipputanko. Toinen vaihtoehtoinen paikka on ylempänä sijaitseva Almannagjá mutta ainakin ohi ajaessa sieltä ei erottunut mitään selvää nyppylää, joka olisi erottunut edukseen. Joka tapauksessa jossain tällä alueella Snorri Sturlusonkin vietti kauksi toimikautta Lainpuhujana.
Kolmas pisto Þingvellirissä oli Öxarárfossin vesiputous, joka valuu alas aiemmin mainitun Almannagján rinteitä. Putous on tunnettu äärimmäisen kylmästä vedestään.
Hauskana sivuhuomiona mainittakoon, että ratsastimme tänään urhean sotaratsumme RAV4:n selässä itsensä kaikki-isä Odinin saliin Valhallaan. Þingvellirin kolmas parkkialue nimittäin kantoi Valhöllin nimeä. Lisähuomiona mainittakoon, että Þingvellirin rotkossa on kuvattu myös Game of Thronesin kohtaus, jossa ko. kapeaan solaan on sijoitettu Eyrien portti.
Neljäntenä päivän kohteena oli Þórufossin vesiputous. Tämä valikoitui reitille ihan sen vuoksi, että se sattui olemaan Þingvellirin lähistölläja täälläkin on kuvattu Game of Thronesia. Vesiputouksen vieressä oleva kukkula toimi taustana kohtaukselle, jossa lohikäärme Drogon söi vuohen. Mainittakoon, että nyt paikalla ei näkynyt lohikäärmettä eikä vuohiakaan mutta pieniä kaivon jälkiä maassa kyllä oli… olisikohan vain pitänyt odottaa kauemmin?
Matkalla majapaikkaan näkyi kuinka Heimdall avasi Biforstin täältä Midgårdista jonnekin toiseen maailmaan. Tai sitten se oli tavallinen pääsateenkaari todella näteillä interferenssikaarilla, eli pääsateenkaaren moninkerroilla. Mutta koska ollaan kuitenkin viikinkien asuinsijoilla, niin haluaisin kallistua ensimmäiseen selitykseen. Joka tapauksessa, nätti puolikas kaarenpätkä ilmestyi sopivasti vielä vuoren edustalle.
Majapaikalta suuntasimme suoraan tuossa noin 500m päässä sijaitsevaan Laugarvatn Fontana nimiseen geotermiseen kylpylään. Ulkoaltaita oli useampia eri lämpötilavaihtoehdoilla ja lisäksi oli yksi täysin luonnonallas, johon johdettiin kuumanlähteen vesi, jota käytettiin myös höyrysaunojen lämmitykseen. Samalla reissulla tuli käytyä myös geotermisessä saunassa, jonka höyry tuli suoraan kuumasta lähteestä. Mahtoikohan kaiken tuon rikin hengittäminen varmasti olla terveellistä? Joka tapauksessa erikoinen viritys. Kosteusprosentti oli sadassa, lämpötila noin 45 astetta ja haju varsin rikikäs. Kylpylästä pääsi myös pulahtamaan viereiseen järveen mutta lähes 40 asteisessa kuumassa lähteessä lillumisen jälkeen se jäi pelkäksi kahluureissuksi. Tosin kyseistä järvestä löytyy myös kiehuvia kohtia, joten ihan turvallisimmasta päästä siellä uiminen ei ole.
Marsissa sittenkin! Palataan tähän kuitenkin vasta myöhemmin.
Heti aamusta suunnattiin Reykjavikiin, jonne tämän hetkisestä majapaikasta on tunnin ajomatka. Nyt kun on puolitoista viikkoa turtunut siihen, että tiellä on korkeintaan lampaita tai hevosia ja hidasteleva turisti tarvitsee ohittaa kerran tunnissa. Siitä kun hypätään yht’äkkiä yli 100 000 asukkaan kaupunkiin, joka on lisäksi ylipakattu turisteilla, niin muutos on melkoinen. Pelkkä aistiärsykkeiden määrä liikenteessä oli erittäin hermoja raastavaa varsinkin kun paikailliset eivät juuri nopeusrajoituksista välitä.
Matkalla käytiin kuitenkin ensin katsolemassa Hverasvæðiðin geotermistä puistoa. Onneksi pääsymaksu tänne oli vain vajaat kolme euroa, sillä koko puisto oli hyvin, hyvin surullinen ilmestys. Kaikki kuumat lähteet, jotka puistossa olivat joskus olleet olivat täysin kuivuneet. Muistona näistä oli vain isot hiekkamontut ja niiden reunoilla olevat opaskyltit. Yksi pieni puro virtasi puiston lävitse. Ei todellakaan rahan saati ajan arvoinen kohde.
Toisena kohteena käytiin Reykjavikissa Saaga museossa, joka nimensä mukaisesti on erikoistunut viikinkisaagoihin ja luonnollisesti erityisesti Islantilaissaagoihin. Tätä museota voi kyllä suositella vaikka varsinaisesti saagoista täällä ei mitään kerrottukaan. Näyttelyn anti on vahanuket, jotka perustuvat saagojen hahmoihin, sekä muihin historiallisiin hahmoihin viikinkiajalta ja tämän jälkeen. Muutamat harmittavat aikausivirheet pistivät nukkejen asustuksesta silmään mutta mitään järkyttävää täällä ei ollut (vertaa eilinen Stöngin maatilan rekonstruktio). Varmasti hyvä ja mielenkiintoinen pläjäys saagoja tuntemattomille mutta jotain syvällisempääkin olisi voinut toivoa. Ylipäätään jokaisen vahanuken (nukkeryhmän) vieressä oli kyltti, jossa oli yhdellä kappaleella tiivistetty tapahtumat. Hieman syvemmälle mentiin audio-oppaassa, jolla kestoa oli 44 minuuttia.
Kolmantena vuorossa oli Islannin kansallismuseo, jonka ensimmäisestä kerroksesta suurin osa on omistettu Islannin asuttamiselle, eli viikinkiajalle. Esineistöä oli näytteillä kiitettävän runsaasti. Erityismaininta täytyy antaa erillisestä tilasta, jossa oli asetettu näytteille Heklan 1104 vuoden jälkeisen tulivuorenpurkauksen tuhoamien maatilojen esiinkaivettuja esineitä – mm. sieltä Stöngin maatilalta! Kokonaisuutena viikinkiaikaan liittyvä esineistö oli mielenkiintoisen sekalainen kokonaisuus. Selvästi skandinaaviseksi tunnistettavaa tavaraa oli runsaasti mutta myös yllättävän paljon balttian alueen esineistöä. Lieneekö peruja kaupankäynnistä vai orjista? Eniten silmään pisti runsas määrä balttialaisia naisten rintaneuloja. Sekä varsinkin niiden valtava koko. Nämähän olivat varmaankin kaksi kertaa niin isoja, kuin mitä monet skandinaavisista löydöksistä. Erittäin mielenkiintoinen ilmiö. Lisäksi täällä oli esillä pari todella hyvin säilynyttä miekkaa tai oikeastaan miekat itsessään eivät olleet mitenkään poikkeuksellisesti säilyneitä mutta niiden kahvojen pehmustemateriaalit olivat. Toisessa näkyi selvästi koko kahvan ympärille kierrettynä hyvin ohutta hopealankaa ja toisessa kahvaa ympäröivä nahka oli lähes kokonainen! Kuitenkin näyttelyn mielenkiintoisin esine oli Eyrarlandin patsas: 6,7 senttimetriä korkea pronssipatsas, joka kuvastaa viikinkijumala Thoria pitelemässä polviensa välissä vasaraansa Mjöllniriä. Patsas on ajoitettu noin vuoteen 1000. Lieneekö tämä ainoa löydetty Thoria kuvastava patsas?
Neljäntenä kohteena tuli yllätysbuukkaus ajomatkan aikana, kun kerta lippuja vielä oli muutamia saatavilla: Raufarhólshellirin laavatunnelli! Kyseessä on 5200 vuotta sitten tulivuori Bláfjöllin purkauksessa muodostunut valtava laavatunneli. Tunnelin kokonaispituus on hämmästyttävät 1360 metriä, josta päätunnelin pituus on 900 metriä. Tunnelin isoin kohta on jopa 30 metriä leveä ja 10 metriä korkea. Me kävimme täällä tunnin pituisella turistiryhmäkävelyllä päätunneliin. Saatavilla on myös 5-8 tuntia kestäviä extreme-kierroksia, joissa ryömitään läpi ahtaiden onkaloiden ja kiivetään ylös alas useiden metrien lohkareiden päällä. Laavatunnelin sisus on varsin mielenkiintoinen paikka. Se on täysin oma erilainen maailmansa. Nyt voidaan palata siihen heti alussa mainittuun Marsiin. Tämän laavatunnelin sisuksissa paikoissa, joissa kuljimme kasvaa vain ja ainoastaan bakteereita. Näitä kyseisiä tässä luolassa viihtyviä bakteereja tutkitaan varsin innokkaasti, koska täysin vastaavia bakteereja odotetaan löydettävän myös Marsin tuliperäisestä marsperästä. Kanadalaiset yrittävät parhaillaan myös kehittää tämän luolan asukkaista uutta antibioottia. Näiden bakteerien vuoksi luolaan ei saa jättää mitään ulkopuolista eikä sieltä saa viedä mitään pois. Jos pudotat tänne autosi avaimet, niin voi voi. Laavakivessä on myös hyvin mielenkiintoinen ominaisuus – se ei nimittäin heijasta lainkaan valoa. Tätä demottiin kierroksella sammuttamalla pääluolasta valot vaikka kulman takana ne jäivät palamaan. Luolaan syntyi täydellinen pimeys. Mustinta mustaa mitä on koskaan nähnyt. Hyvin hämmentävä tunne, jota aivot yrittivät kompensoida luomalla näkökentän reunoihin vaaleita alueita, ikäänkuin olisivat nähneet valoa, jota siellä ei ollut. Tällainen täydellinen pimeys on pidemän päälle ihmisille vaarallista. Kahden kuukauden jälkeen ihmisen aivot yksinkertaisesti “kytkevät” silmät pois päältä aistiärsykkeiden puutteen vuoksi, eli synnyttävät niin sanotun luolasokeuden. Sitä tarina ei kertonut, voiko luolasokeudesta vielä palautua takaisin riittävien valoärsykkeiden jälkeen vaiko ei.
Viidentenä kohteena vuorossa oli se kuuluisa Geysir. Geysir uskollisesti tuhautti vesisuihkunsa ilmoille muutamian minuutin välein. Välillä pienemmän, välillä isomman. Aivan huikean kokoinen vesipatsas sieltä parhaillaan ilmestyi.
Aamulla sunnattiin kohti Landmannalaugarin kansallispuistoa, koska sääennusteen mukaan siellä voisi olla tämän viikon paras keli. Ehkä. Perille kohteeseen pääsemiseen täytyi ajella F208-tietä, joka osoittautui jälleen kerran erinomaiseksi ja suurimman osan matkaa erittäin leveäksi hiekka/laavakivitieksi. Landmannalaugariin pääseminen oli hermoja raastavaa, kun edessä körötelleet turistit eivät uskaltaneet ajaa yli neljääkymppiä. Osa ei uskaltanut ajaa yli kahtakymppiä. Matkaa kun tuota tietä, on kuitenkin se parikymmentä kilometriä, niin tuossahan ehtii jo kuolla vanhuuteen. Takaisin tultiin sitten hieman erilaista tahtia, kun alun turisteista ensin päästiin ohitse. Tästä videota myöhemmin.
Niin, siihen säähän. Kun purkauduimme ulos autosta, sää oli ihan kohtalainen. Jonkinverran tuulta, ehkä reilut 10 m/s, kuten läheiset mittausasemat keskituuleksi näyttivät. Ei muuta kuin kiipeilemään laavakenttää ylös! Vajaan tunnin kävelyn jälkeen saavutimme todella upean laakson reunan. Tässä kohtaa päätimme kääntyä takaisinpäin, koska seuraavana olisi ollut todella pitkä nousu vuorenrinnettä ylös. Sinäänsä ihan oikea päätös, kun muutaman minuutin kävelyn jälkeen alkoi tulla vettä. Ja sitähän sitten tuli. Kovan tuulen kanssa. Hyvin rivakan evakoitumisen jälkeen kohti autoa, ei päällä ollut enää yhtäkään kuivaa vaatekappaletta. Pientä jumppaa autossa ja kuivaa päälle. Autossa kun vilkaisi taas kännykkää kentän löytämisen jälkeen, niin siellähän komeili viranomaisohjeistus Landmannalaugariin, että älkää menkö sinne vaeltamaan. Sää on erittäin huono. Jep, niin oli. Vähän aikaisemmin vain olisi voinut tiedottaa.
Matka jatkui kohti päivän viikinkiannosta. Ensimmäisenä päästiin ihastelemaan Þjóðveldisbærinnissä sijaitsevaa viikinkiaikaisen maatilan rekonstruktiota. Aito pohja sijaitsee lähistöllä ja on todella upeasti säilynyt arkeologinenkaivaus, mutta siitä hetken päästä lisää. Þjóðveldisbærinniin oli rakennettu pitkätalo sekä luonnollisesti maatilan oma pihakirkko, koska kyseessä on kuitenkin toisen polven viikinkiaikainen maatila noin 1100-vuoden tienoilta ja kristinusko on ehtinyt jo tekemään tuhojaan arvokkaaseen kulttuuriperintöön. Sisäänpääsy maksoi 1000 ISK, eli jotain 8,5 euron luokkaa per naama. Siihen nähden, että täällä oli pelkästään kaksi rakennusta ja näistä kirkkoon pääsi ilmaiseksi, niin se oli kyllä kohtuu tyyristä. Varsinkin kun huomioidaan mitä sitten itse pitkätalossa oli sisällä. Muutama villainen tunika, joissa oli koristeena pirtanauhaa! Melkoisia edelläkäviöitä nämä viikingit, kun pirtanauha ei pohjolaan levinnyt vielä useampaan sataan vuoteen. Esillä olleet aseet – toinen miekoista (kuvassa vasemmalla) on keskiaikaista mallia ja se oikeanpuoleinen… ööö.. mikä lie fantasiamiekka. Samoin Saxin kopio näyttää enemmän tennismailalta, kuin viikinkiaikaiselta väkipuukolta. Tämä kun myös oli kuvastavinaan pitkäaikaista asutusta ja silti koko pitkätalo oli käytännössä täysin koristelematon? Hieman epäilen tätä. Muutenkin tästä oltiin saatu tehtyä korkeudenpuolesta melkoinen messuhalli, minkä myönsivät itsekin omassa esitteessään. Erik Punaisen asumus vei tätä kyllä autenttisuudessa aivan sata nolla. Ei sillä, että näin lähellä ring roadia täällä hääräävät massaturistit huomaisivat mitään eroa. Nilitystä nyt lähinnä siitä syystä, että tämä mainoastaa itseään nimenomaan autenttisuuteen panostamisella mutta sitten ei saada edes useiden satojen vuosien sisään yksityiskohtia oikein. Ulkoapäin tämä kyllä oli ihan komea mutta en maksaisi tuosta sisäpuolen irvikuvasta mitään.
Välissä tehtiin pikapyrähdys ja kiipeily Gaukshöfðin tasanteelle, josta on löydetty 1800-luvulla vanhoja ihmisen luita. Näitä luita pidetään Stöngin maatilalla asuneen viikingin Gaukur Þrándilssonin jäänteinä, joista juontaa juurensa myös paikan nimi. Gaukurin saaga on harmittavasti hävinnyt mutta tämän elämästä voidaan lukea Poltetun Njállin saagasta. Tällä tasenteella oletettavasti käytiin kaksintaistelu kunniasta Gaukurin ja tämän ottoveljen Ásgrímur Elliða-Grimssonin välillä. Kuten jäänteistä voikin jo arvata, niin tämä kamppailu päättyi Gaukurin kuolemaan.
Seuraavana olikin vuorossa itse Stöngin maatila tai lähinnä sen arkeologiset kaivaukset. Stöngiin johtaa vain tie 327, jossa taas kerran oli ilmoitus nelivetopakosta. Yksi hieman jyrkempi nousu, pääosin tien leveys on taas kolmelle ellei jopa neljälle rinnakkain olevalle autolle sopiva. Pari lyhyttä pätkää, jossa mahtuu vain yksi auto kerrallaan tielle. Luonnollisesti tällaisessa kapeassa kohdassa, kun oltiin jo ajettu pitkälle yli sen puolenvälin, päättää saksalainen pappa kääntyä ajamaan vastaan. Siinähän sitten tuijoteltiin toisiamme ja pienen käsien heiluttelun jälkeen pappa alkaa lopulta kaivelemaan kärrystään peruutusvaihdetta. Sanotaanko nyt vaan, että se ei mennyt kuin Strömsössä. Lopulta se pappa kyllä pääsi takaisin tienpäähän.
Niin se maatila. Sehän löytyy korkean mäennyppylän päältä, jonne tarjolla oli vain kiipelyreittejä. Tuntuu olevan päivän teemana. Raunioiden päälle on rakennettu kunnollinen katto ja seinät, jotka ainakin hidastavat tämän todella upeasti säilyneen pitkätalon raunioiden tuhoutumista. Seinäpaksuuksia havainnollistamaan oli rakennettu kivireunat turvevallein. Tulisijojen paikat oli myös sijoitettu alkuperäisille paikoilleen. Pohjaa on käytetty 1:1 mallina aiemmin vierailulla rekonstruktiolla. Tämä Islantilainen pitkätalo poikkeaa mielenkiintoisesti mm. Norjasta löydetyistä siinä, että tässä on ollut lisäksi talon taakse meneviä lisähuoneita, tässä tapauksessa ruokavarasto sekä käymälä. Toinen mielenkiintoinen ero on myös vain yksi ulko-ovi taloon. Muista pohjoismaista löydetyissä kun oviaukkoja on ollut useita. Onko tämä sitten Islannin erilaiseen sääympäristöön sopivampi ratkaisu? Hyvin varmana pidetään, että maatila hylättiin vuonna 1104 sen tuhouduttua Heklan purkaukessa. Alueella tiedetään tuhoutuneen 20 eri maatilaa, joista vain kahdeksan on kaivettu auki. Stöngin maatila on ainoa, joka on jätetty auki.
Aamulla palattiin uudelleen Reynisfjaran Black Sand Beachille, joskin tällä kertaa vuoren toiselle puolelle, jossa sijaitsee se virallinen turistirysä. Ajateltiin olevamme aikaisin liikkeellä ennen kuin turistimassat ehtivät paikalle. Väärin ajateltu. Positiivisena huomiona tosin, lämpömittari näytti ennätyksellisiä 24 astetta. Näin täällä alkavat myrskyt, lämmin ilmamassa vyöryy etelästä ja sitten mennään.
Tästä matka jatkui katselemaan rantaa hieman ylempää viereiseltä kalliokielekkeeltä Dyrhólaeylta. Ennustusten mukainen myrskytuuli alkoi yltyä kovaksi. Niin kovaksi, että se alkoi jo oikeasti haitata kuvaamista. Heti kun sait mielestäsi hyvän rajauksen, niin tuulenpuuska heilautti aivan eri asentoon. Vettäkin alkoi tulemaan.
Dyrhólaeylla kierreltiin useammalla eri kielekkeellä. Toiseksi viimeisellä ollessa jatkuva myrskytuuli ja varsinkin sen järjettömän voimakkaat tuulenpuuskat alkoivat jo muuttua oikeasti vaarallisiksi. Ilmassa lensi pikkukivien lailla naamaan paiskaantuvan veden lisäksi myös oikeita pikkukiviä ja hiekkaa. Pystyssä pysyminen voimakkaimmissa puuskissa alkoi olemaan jo työlästä. Tässä kohtaa oli hyvä hetki siirtyä alemmas. Tosin tässä yhteydessä pitää taas marmattaa paikallisten liikennemerkkien käytöstä. Dyrhólaeylle vievälle tielle oli lätkäisty kyltti, jossa kiellettiin ajaminen henkilöautoilla, ainoastaan nelivedot sallitaan. Muutama vähän jyrkempi nousu, paikoin aavistuksen kapeahko mutta ei mitään mistä ei olisi selvinnyt vaikka mopoautolla. Huvittavasti kalliokielekkeen päällä odotti parkissa Hyundai i20, joten ei, se ei voinut vaatia nelivetoa. Hieman alkaa näiden merkkien viljely kokea inflaatiota.
Yllätyskohteena käveltiin ihastelemaan Sólheimajökullin jäätikön reunaa, kun sade oli taas lähes lakannut sisämaahan siirtyessä. Jäätikölle näytti lähtevän useampia opastettuja kierroksia, jotka sisälsivät kiipeilyvarusteet. Voisi olla ihan hauska joskus kokeilla. Nyt vain hiippailtiin useamman hengenvaara-kyltin ohitse ottamaan kuvia. Ei nuo jäätikönreunat ennenkään ole sortuneet. Paitsi viimeksi viimeyönä.
Matka jatkui pienelle museoalueelle Kelduriin. Alueella ylläpidetään paikallisen maatalon yhteydessä vanhaa islantilaista turvetalorakentamista esittelevää museota. Itse museossa emme käyneet sisällä mutta kävimme katselemassa turvetaloja. Harmittavasti iso osa alueesta näytti romahtaneen hoitamattomana ja sinne ei ollut enää pääsyä.
Viimeisenä kohteena tänään oli Keriðin kraateri ja sen kraaterijärvi. Lähialueilta tunnetaan useita vastaavanlaisia kraaterijärviä mutta Kerið on ainoa, jossa säilynyt sen keskiosan vajoama. Tällaiselle vajoamalle tyypillistä on punainen laavakivi, jota tuolla voikin nähdä runsainmitoin. Kerið on ainoastaan 3000 vuotta vanha kraateri ja näin puolet nuorempi, kuin sitä ympäröivät tulivuoret.
Suurin osa päivästä meni todella kurjassa säässä. Vettä tuli useaan otteeseen kaatamalla ja keskituulennopeus huiteli 16m/s lukemissa. Onneksi sadevarusteet toimivat toivotulla tavalla.
Kohokohta päivässä oli kumiveneajelu jäätikön reunalle Jökulsárlónin jäätikkölaguunissa. Venematkaa oli 8 kilometriä suuntaansa, joka sekin saatiin viettää raikkaassa islantilaisessa vesisateessa. Vesisade ei kuitenkaan ole huono asia silloin, kun halutaan nähdä jäävuoria. Sateessa ja sumussa uusien, vain hetki sitten irronneiden jäävuorien, sininen väri näkyy erinomaisesti ja vastaavasti kirkkaassa auringonpaisteessa sitä ei juurikaan erota. Kuvagalleriasta tulikin tänään kovin jäävuoripainotteinen. Veneily kesti hieman reilun tunnin ja siihen päälle ajelut veneiden luokse, sekä paksuihin pilkkihaalareihin sonnustautuminen ottivat myös aikansa. Koko Zodiac-kierrokseen meni aikaa yhteensä noin parisen tuntia.
Kierroksella nähtiin paljon alle tunti sitten Vatnajökullin jäätikön reunasta lohjenneita jäävuoria. Myös retken aikana kuultiin kovaa jyrinää ja paukahtelua, joka johti uuden jäävuoren lohkeamiseen jäätiköstä! Veneen reunan yli sai laguunista kaapattua ihmeteltäväkseen ja maisteltavakseen yli 800 vuotiasta jäätä. Tästähän tuli sitten ensimmäinen ja mahdollisesti viimeinen viikinkiaikainen asia, jonka on suuhunsa työntänyt. Miltä viikinkien vesi sitten maistui? Hyvin raikkaalta ja aavistuksen suolaiselta. Suolaisuus tosin johtuu laguunin pienestä suolapitoisuudesta, sen ollessa ainoastaan puolisen metriä merenpinnan yläpuolella. Ajatusleikkinä voidaan miettiä, että esimerkiksi Snorri Sturlusson olisi voinut juoda tuota kirjaimellisesti samaa vettä!
Veneretkeltä palattuamme siirryimme muutaman sadan metrin päähän Diamond Beachille, jossa laguunin jokisuisto laskee Atlantin valtamereen. Timanttirantanimensä paikka on kyllä ansainnut. Laavahiekasta muodostuneella pikimustalla rannalla kimaltelee laskuveden aikana sille loukkuun jääneitä jäävuorenpalasia timanttien lailla.
Matka jatkui majapaikan suuntaan pitkin etelä-rannikkoa. Kovassa vesisateessa ja tuulessa. Aikaisemmin suunniteltu pysähtyminen katselemaan taas yhtä Game of Thronesin kuvauspaikkaa jäi toteutumatta kaatosateen vuoksi. Sekä ehkä aavistuksen vuoksi myös sen takia, että kyseisellä alueella on edelleen päällä akuutti maanvyöryjen vaara. Aamulla pitäisi olla taas parempi sää, joten katsotaan jaksetaanko palata noin paljon takaisinpäin.
Seuraava ei niinkään suunniteltu pysähdys oli myöskin Game of Thronesin yksi kuvauspaikoista, Reynisfjaran Black Sand Beach. Game of Thronesin maailmassa tämä tunnetaan Night’s watchin Eastwatchin alueena, jossa Muuri päättyy mereen. Alkaako GoT:sta tulla jo matkan teema? Ilmeisesti, sillä näitä paikkoja on luvassa vielä kasa lisää. Ei tosin siksi, että ne olisivat GoT:n kuvauspaikkoja vaan siksi, että ne ovat Islannin hienoimpia nähtävyyksiä.
Yllätyslöytö matkanvarrella oli myös Skógafossin vesiputous. Tämä oli yllättävän massiivinen ja korkea putous, jossa olisi päässyt kävelemään suoraan suihkuun. Tai ei oikeastaan edes olisi päässyt vaan pääsikin, kun joku meni ottamaan kuvia ja videoita putouksen juurelta noin 10 metrin päästä.
Iltaa kohti sää parani huomattavasti ja aurinkokin paisteli loppumatkasta majapaikkaan. Ulkona on taas miellyttävän lämmin. Huomenna suurimman osan päivästä pitäisi olla taas ihan hyvää säätä mutta vesisateitakin ennustukseen mahtuu harmittavan monta.
Aamu alkoi taas varsin hyvässä säässä. Ihan t-paitakeliä oli 17 asteen lämpötilassa. Oikeastaan varsinaista ohjelmaa tänään ei ollut, joten improvisoitiin lennosta. Majapaikasta lähdettiin ensin kohti pohjoista, jossa sijaitsee Páskahellirin luola. Tai paremminkin kalliolippa. Kokonsa puolesta se kyllä täyttää luolaksi kutsuttavalle kivimuodostelmalta vaadittavat mitat, sillä lipan alle mahtuisi leiriytymään helposti useampia kymmeniä ihmisiä vaaditun kymmenen sijasta. Tässä taas nähttiin, että älä luota nettilähteisiin. “10 minuutin kävelymatka!” No ei ollut. Paikoin hyvin vaikeakulkuista maastoa oli useampi kilometri ja varsinkin luolan lähellä homma meni kiipeilyksi. Hieno ja vaivan arvoinen paikka oli kyllä kyseessä.
Ajellessa näkyi useita lähes ja yli kilometrin korkuisia vuoria, joista yksi oli selväsi Goðafossin sukulainen, sillä sen nimeksi oli annettu Goðaborg, eli Jumaltenvuori. Sinäänsä erikoinen nimivalinta, että lähistöllä oli kyllä paljon kookkaampiakin ja näyttävämpiä vuoria. Ehkä nimi johtuu sitten jotenkin vuoren nuolenkärkimäisestä muodosta?
Seuraavana etappina päätettiin lähteä kokeilemaan Islantilaisten kovasti markkinoimaa tietä numero 939 “Erittäin pelottava tie!”, “Niin kapea, ettei siellä mahdu ohittamaan autoja!”, “Ihan hurjan huonossa kunnossa!”, “17 asteen nousuja!”, “Käännökset on niin jyrkkiä, että ei näe tuleeko autoja!”. Tie on niin hurja, että sille on oikein annettu nimeksi Öxi. Jahas, pääsisikö nyt taas haastamaan auton nelivetoa? Ei päässyt. Tämä oli kuin surkea uusinta 711 tiestä, joka ajettiin jokunen päivä aikaisemmin katsomaan hylkeitä. Tie oli suurimman osan matkasta niin leveä, että siinä olisi mahtunut kolme autoa rinnan. Muutamia yksittäisiä kurveja oli, joissa joutui jopa hidastamaan vastaantulijan kohdalla. Muutama onneton jyrkkä nousu oli koko pätkällä. Tien kunto oli parempi kuin yhdenkään suomalaisen hiekkatien. Huoh. Se siitä jännityksestä. Maisemat sen sijaan reitillä olivat kyllä ajamisen arvoisia. Tie kulki parhaimmillaan yli 500 metrin korkeudessa ja sieltä oli huimat näkymät ympäröiviin laaksoihin.
Tästäpä sitten alkoikin päivän keli huonota. Ensin päästiin paksuun sumuun ja siitä eteenpäin vettä tuli varsin runsaasti. Alkuillasta ehdittiin taas kuumiin lähteisiin lilluskelemaan, jonka aikana alkanut vesisade oli varsin tervetullut jäähdytys altaiden kuuman veden vastapainoksi.
Päivän näennäisviikinkohde, Höfnissä sijaitseva elokuvan lavasteiksi 2010 rakennettu viikinkikylä jätettiin suosiolla väliin. Viimeaikaiset nettikommentit on olleet paikasta niin huonot – kaikki rakennukset ovat jo käytännössä romahtaneet ja maanomistaja laskuttaa näiden raunioiden näkemisestä 8 euroa per henkilö. Ei kiitos.
Huomisesta voikin tullu hyvin mielenkiintoinen päivä. Aamulla on heti alkuun (mahdollisesti) luvassa kumiveneretki jäävuoria ihastelemaan, ellei se vielä peruunnu aamupäivälle alkamaan luvatun myrskyn takia. Jos ennustukset pitävät paikkansa, niin meidän pitäisi ehtiä juuri ja juuri takaisin ennen rintaman saapumista alueelle. Eikä tässä vielä kaikki! Matka jatkuu pitkin etelärannikkoa läpi alueen (muutakaan reittiä ei ole), jossa on annettu pysäköintikielto ja pysähtymisiäkin tulee välttää. Maanvyörymien riski on alueella välitön ja lisäksi on odotettavissa 35m/s myrskytuulta kaatosateella varustettuna. Tervetuloa Islantiin!
Matkasuunnitelmiin tuli muutos, kun sääennuste näytti Pohjois-Islantiin parempaa säätä muutaman tunnin pidemmäksi aikaa, kuin etelään. Koukkasimme heti aamusta Vatnajökullin kansallispuistossa sijaitsevalle Jökulsárgljúfurin kanjonille. Täällä asustaa koko Islannin jättimäisin hirviö, Dettifossin vesiputous. Putouksen strategiset mitat ovat 100 metriä leveä ja putouskorkeutta löytyy 45 metriä. Putouksen läpi virtaava vesimäärä tekee kuitenkin putouksesta Euroopan voimakkaimman vesiputouksen. Todistettavasti myös aurinko pilkahteli taivaalla, kun kerran myös sateenkaari nähtiin putouksessa.
Samalla alueella tuli kiivettyä kahden vanhan tulivuoren kraaterin reunalle. Näistä isommassa oli nähtävissä kauniit shokkiaaltojen muodostamat rinkulat, jotka ovat oletettavasti syntyneet tulivuoren purkauksen yhteydessä. Hetkeä myöhemmin löysimme itsemme tummanpunaisen mäen huipulta. Täällä maaperä ilmeisesti oli varsin rautapitoista.
Matkan jatkuessa kohti pohjoista törmäsimme upeaan mustasta laavahiekasta muodostuneeseen rantaan. Laskuveden aikaan rannalla oli nähtävissä runsaasti simpukankuoria ja yksittäinen meduusa ja ravun tyhjä kuorikin löytyi. Ihan jokapaikkaan rannalla ei päässyt kulkemaan, siitä pitivät huolen varsin agressiiviset pesivät tiirat.
Matkaohjelmaan yllätyksenä ilmestyi Islannin pohjoisin kylä, Raufarhöfn. Täältä löytyi mielenkiintoinen rakennusprojekti: uuspakanallisten valtava kivipyhäkkö Heimskautsgerðið. Kivipaaseista rakennetulla tai pikemminkin rakenteilla olevalla alueella halkasija on 50 metriä ja tulijaa tervehtivät 6 metriä korkeat kiviportit. Rakentajien kommenttien mukaan tämän on tarkoitus tehdä Stonehenge näyttämään mitättömältä kivikasalta. Rakennelmien koko luonnossa on kyllä hyvin vaikuttava, autotiellekin se erottui lähes 10 kilometrin päähän selvästi.
Viimeinen kohde tänään jatkoi taas viikinkien jalanjäljissä. Kyseessä oli Geirsstaðakirkja, joka on rekonstruktio samalla Littli-Bakkin maatilalla sijainneesta turveseinäisestä viikinkiaikaisesta kirkosta. Samalla maapläntillä, jossa rekonstruktio nyt sijaitsee on löydetty kirkon lisäksi pitkätalon ja kahden pienen rakennuksen pohjat. Tämän kaltaisia kirkkoja rakennettiin Islannissa noin vuosien 930-1262 välisenä aikana, kunnes eurooppalaisempi tyyli levisi alueelle. Maatalon kirkkoineen epäillään kuuluneen Hróarille, joka oli yhden Itä-Islannin ensimmäisen asuttajan, Uni Tanskalaisen, poika.
Iltapäivällä kohti etelää edetessä sateet viimein onnistuivat saavuttamaan meidät. Sen jälkeen vettä onkin tullut vaihtelevasti, välillä aivan kaatamalla. Ihan hirveästi ei pysty tällä hetkellä nauttimaan rannikon näköaloista, kun jokapaikkaa peittää sankka sumu.
